| Olen ollut viime lokakuusta asti töissä eräällä koululla. Se, mitä voin puolivuotisesta urakastani kertoa, on rajallista. Mutta haluan kertoa prosessista, joka tuntuu viimein tulleen täyteen päätökseen, tai ainakin olevan viimeisessä kappalessaan. |
On vaikea pukea sanoiksi sitä, mitä ajaa takaa, hokematta samoja fraaseja kuin kaikki muutkin. Mutta haluan sanoa, että vaikken juuri pidä lapsista, lapsi on aina viaton. Tuo lyhyt sivulause kuvaa omaa kasvuani.
Minua kiusattiin peruskoulussa. Olin täysin kaveriton 3. luokasta 5. luokalle. Ainoat kaverini asuivat tunnin ajomatkan päässä ja koulussa tein tehtävät aina yksin. Olin välitunneilla yksin. 5. luokalla aloin viettämään aikaa parin tytön kanssa, jotka hekin kiusasivat minua. Harvoin jouduin fyysisen kiusaamisen kohteeksi, mutta kaikki se henkinen kiduttaminen jätti merkkinsä. En ollut kokenut ala-asteen jälkeen kertaakaan, että kiusaamisella olisi minuun vaikutusta, vaikka jälkikäteen on selvää, että yläasteella ja lukioiässä kipuilin pahasti. Se heijastui käytökseeni muiden ihmisten kanssa, kiusasin ja pilkkasin herkästi muita (häpeäkseni). Onnekseni sattuivat uudet, viisaat ystävät, jotka ymmärsivät fiksun kanssakäymisen merkityksen, ja joilta opin paljon ystävällisyydestä ja reiluudesta.
Olen kohdannut muita kiusattuja ja kysynyt heidän ajatuksiaan aiheesta. Vain harvoin puheissa on katkeruutta, useammin aihetta ei vain haluta koskettaa liian tarkasti. Keskustelut ovat nopeasti ohitse. Kiusatut haluavat vain unohtaa. Minäkään en ole ollut katkera, mutta joskus säälin sitä lasta, joka istui välitunneilla yksin. Kun aloitin työt, meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin muistot alkoivat palautua mieleen, mutta ne iskivät syvälle. Kaikki tuntui hetken epäreilulta ja teki mieli syyttää opettajiani, ja ikätovereitani. Mutta puolen vuoden jälkeen ymmärrän, että lapsi on aina viaton. Kiusaajakin.
Minua kiusattiin peruskoulussa. Olin täysin kaveriton 3. luokasta 5. luokalle. Ainoat kaverini asuivat tunnin ajomatkan päässä ja koulussa tein tehtävät aina yksin. Olin välitunneilla yksin. 5. luokalla aloin viettämään aikaa parin tytön kanssa, jotka hekin kiusasivat minua. Harvoin jouduin fyysisen kiusaamisen kohteeksi, mutta kaikki se henkinen kiduttaminen jätti merkkinsä. En ollut kokenut ala-asteen jälkeen kertaakaan, että kiusaamisella olisi minuun vaikutusta, vaikka jälkikäteen on selvää, että yläasteella ja lukioiässä kipuilin pahasti. Se heijastui käytökseeni muiden ihmisten kanssa, kiusasin ja pilkkasin herkästi muita (häpeäkseni). Onnekseni sattuivat uudet, viisaat ystävät, jotka ymmärsivät fiksun kanssakäymisen merkityksen, ja joilta opin paljon ystävällisyydestä ja reiluudesta.
Olen kohdannut muita kiusattuja ja kysynyt heidän ajatuksiaan aiheesta. Vain harvoin puheissa on katkeruutta, useammin aihetta ei vain haluta koskettaa liian tarkasti. Keskustelut ovat nopeasti ohitse. Kiusatut haluavat vain unohtaa. Minäkään en ole ollut katkera, mutta joskus säälin sitä lasta, joka istui välitunneilla yksin. Kun aloitin työt, meni melkein kaksi kuukautta ennen kuin muistot alkoivat palautua mieleen, mutta ne iskivät syvälle. Kaikki tuntui hetken epäreilulta ja teki mieli syyttää opettajiani, ja ikätovereitani. Mutta puolen vuoden jälkeen ymmärrän, että lapsi on aina viaton. Kiusaajakin.