Tämä viikko on ollut vaikeaa. Nyt on keskiviikko enkä edes jaksa muistaa, miksi maanantai tai edes tiistai tuntuivat niin toivottomilta. Jos vaikka vain keskittyisin tähän päivään. Kävin tänään kehonkoostumusmittauksessa. Paino oli noussut, paikat veltostunut ja työnsarkaa loputtomasti edessä. Olihan siellä toki hyviäkin uutisia, kuten lihasta, ne vaan ovat kaiken sen muun tulevan työn alla peitossa. Painan 105kg, olen 176cm pitkä ja elimistöstäni melkeen 50% on pelkkää rasvaa. Minun pitäis painaa 72kg ja vyötärön olla murto-osa nykyisestä. Neuvoiksi sain vähentää sokerin syöntiä ja pitää tiukemmin kiinni ateriarytmistä. Liikuntaakin polttaa sitä rasvaa.
6 kk sitten saatoin liikkua 20h viikossa, kesällä löysäilin ja nyt liikun sen, mitä motivaatiopuutteessa pystyn, ehkä 5h viikossa. Olen ollut suurpiirteinen kasvissyöjä 4kk ja yritän kokoajan hivuttautua lähemmäksi vegaaniruokavalioa. Etsin jatkuvasti uusia ja parempia elintapoja. Vääntäydyn joogaan ja jumppaan, vaikka koko tunnin kuvittelen päässäni, kuinka harrastaisin mielummin viherpiipertäjien ja fitnessihmisten tarkka-ammuntaa. Lenkillä haluan repiä kengät jalasta ja heittää ne rääkyen jokeen. Haluan kokeilla lievää kidutusta jokaiseen pimatsuun treenitrikoissa ja pommittaa kaikki läänin kuntosalit. Hetkittäin haluan vetää kaikin voimin ystäviäni turpaan. En jaksa. En kestä. Kaikki ovat minua parempia kaikessa, vaikka ottaisin jokaisesta elämänmuutosneuvosta vaarin. Voisin pyhittää seuraavan vuoden elämästäni meditaatiolle ja mehukuurille, mutta silti juoksen hitaammin, uin laiskemmin, nostan vähemmän ja kehityn hitaammin, mitä joku muu lähipiirissäni. Ja jos sanon tämän jollekkin ääneen, vastaus on aina sama; "No muistele pari vuotta taaksepäin, sehän on jo suuri saavutus että pystyt juoksemaan yhtään. Ja tästä pari vuotta eteenpäin oot kehittyny jo paljon." Nuo lauseet varmaan tuovat enemmän ylemmyydenriemua sanojalle, mitä lohtua kuulijalle. Mielummin vaan rehellisesti vetelisi pitkin korvia.
Miksi kukaan ei puhu siitä, kuinka lihavuuden pelko lamaannuttaa? Muistan, kuinka vuosikausia en pystynyt aloittamaan liikkumista, koska pelkäsin epäonnistuvani. Sitten yhtäkkiä onnistuinkin. Mutta eipä kukaan sitä minulle kertonut, että nyt epäonnistumisen riski on vielä suurempi ja todennäköisempi. Sehän se vasta surkeuden multihuipentuma on, jos laihtuu 30kg ja saa 40kg takaisin. Tuntuu kuin universumi ja sen kansalaiset ajattelisivat: "Niimpä. Pyristele sinä tyttö vain. Silti olet aina se sama läski Suski, joka olet aina ennenkin ollut."
Tämä on aivan toivotonta. Toista kertaa lyhyen ajan sisällä olen hetken halunnut vain lopettaa. Luovuttaa. Mulla ei enää voimat riitä. Suoritan tätä elämää, vaikka oikeasti haluaisin haistattaa kaikille paskat ja antaa maailman palaa. Mutta en anna periksi. Kokeilen aina huomisen, Nyt tyydyn polttamaan plasman paskaksi.