Mulla on ollut aina vähän semmonen raivokas vihasuhde liikuntaan. Se on rasittavaa, siinä tulee hiki, kaikki muut on parempia... Tämä on taas näitä muistelmia, mutta lupaan ja vannon, että tässä on oikea pointti!
Jossain vaiheessa suhteeni liikuntaan kääntyi siitä uskosta, että muut ovat parempia, sellaiseen kuvitelmaan, että pystyn mihin vain. Treenaamatta. Aivan taatusti, ei mun tartte yrittää, jaksan samaan tahtiin kuin muut. Mulla on luonnostaan lihaksia, kattokaa nyt tätä käsivartta, tällaisesta hauiksesta olis pojatkin ylpeitä. En äkkiseltäni muista milloin valkeni, ettei se ihan niin mene, ja se mun hauis on löysää taikinaa verrannossa. Muistelen vain yllättäen tulleeni tietoiseksi siitä, että pärjätäkseni minun on ensin sovittava kroppani kanssa, että okei, hiki ja rasitus tulevat tapahtumaan. Arvelin, että riittää kun teen kivoja juttuja, vaikka zumbaa ja vähän body combatia välillä. Hiki virtasi ja nauratti kun vatsalihakset vapisten pynnäsin vielä kolmannen pienen vatsalihasliikkeen lihaskuntotunnilla, ja vieressä vanhat eukot vetivät täysillä kahdettakymmenettä. Uskalsin yhtäkkiä yksin salille - tajusin, että tässähän on kyse minusta, eikä kenestäkään muusta.
Sitten tuli uusi hullu idea - kestävyysjuoksu. Olin yrittänyt aiemmin pari kertaa aloittaa ja polvet petti aina viikon jälkeen. Liian paljon liian nopeasti. Siitä tuli pakkomielle: voi &¤/#¤%, on se nyt kumma, jos joku 40-vuotias voi keksiä nousta sohvalta ja juoksee parissa vuodessa maratonin, mitä voikaan 26-vuotias tehdä kuin kokeilla! Naurattaa kun muistelee! Kävelin 5 minuuttia ja juoksin 15 sekuntia. Mutta niin se oli pakko aloittaa. Ei tullut kipuja ja kolmessa kuukaudessa tilanne oli jo paljon parempi: 5 minuuttia kävelyä ja 3 minuuttia juoksua.
Niin, se pointti. Eppujen sanoin, ihan täysin lyriikoita myötäeläen, ja terveisiä Suskalle:
Jossain vaiheessa suhteeni liikuntaan kääntyi siitä uskosta, että muut ovat parempia, sellaiseen kuvitelmaan, että pystyn mihin vain. Treenaamatta. Aivan taatusti, ei mun tartte yrittää, jaksan samaan tahtiin kuin muut. Mulla on luonnostaan lihaksia, kattokaa nyt tätä käsivartta, tällaisesta hauiksesta olis pojatkin ylpeitä. En äkkiseltäni muista milloin valkeni, ettei se ihan niin mene, ja se mun hauis on löysää taikinaa verrannossa. Muistelen vain yllättäen tulleeni tietoiseksi siitä, että pärjätäkseni minun on ensin sovittava kroppani kanssa, että okei, hiki ja rasitus tulevat tapahtumaan. Arvelin, että riittää kun teen kivoja juttuja, vaikka zumbaa ja vähän body combatia välillä. Hiki virtasi ja nauratti kun vatsalihakset vapisten pynnäsin vielä kolmannen pienen vatsalihasliikkeen lihaskuntotunnilla, ja vieressä vanhat eukot vetivät täysillä kahdettakymmenettä. Uskalsin yhtäkkiä yksin salille - tajusin, että tässähän on kyse minusta, eikä kenestäkään muusta.
Sitten tuli uusi hullu idea - kestävyysjuoksu. Olin yrittänyt aiemmin pari kertaa aloittaa ja polvet petti aina viikon jälkeen. Liian paljon liian nopeasti. Siitä tuli pakkomielle: voi &¤/#¤%, on se nyt kumma, jos joku 40-vuotias voi keksiä nousta sohvalta ja juoksee parissa vuodessa maratonin, mitä voikaan 26-vuotias tehdä kuin kokeilla! Naurattaa kun muistelee! Kävelin 5 minuuttia ja juoksin 15 sekuntia. Mutta niin se oli pakko aloittaa. Ei tullut kipuja ja kolmessa kuukaudessa tilanne oli jo paljon parempi: 5 minuuttia kävelyä ja 3 minuuttia juoksua.
Niin, se pointti. Eppujen sanoin, ihan täysin lyriikoita myötäeläen, ja terveisiä Suskalle: