Työnhaku on kidutusta, jossa henkilöäsi arvostellaan muutaman lyhyen kappaleen perusteella. Ja sen jälkeen piiskaat itse itseäsi.
Menen aina työnhaussa tiettyyn moodiin. Se on itsevarma, itseään totisesti kunnioittava supernainen, joka pystyy aivan kaikkeen. Muttei koskaan liian paras kaikessa, ihan vain tietää missä on hyvä ja missä ei.
Sain oman alan työpaikan fiksussa pienessä yrityksessä. Se tuli aika puskista ja siihen liittyy paljon paineita. Kyllästyn helposti työhön jota teen, ja tässä työssä oppiminen ja uusien asioiden tekeminen ei lopu ihan heti - itse asiassa, se tulee jatkumaan varmaan ainakin pari vuotta. Olen siitä kiitollinen, mutta samalla se saa minut piiskaamaan kohtuuttomasti itseäni. Dilemman ytimessä on tarve pärjätä heti, siitä huolimatta, että olen saanut aikaa opetella työtäni rauhassa ja pikkuhiljaa vaativampaan siirtyen. Työnantajani tietää, että aihealue on valtava eikä sitä mitenkään voi saada pureskeltua valmiiksi kahdessa viikossa, hyvä jos kahdessa kuukaudessakaan. Tiedän tämän, mutten tiedosta. Työhaastattelun varmuus suli kuin voi hellalla, paketteineen päivineen. Ja näin käy jokaisessa työpaikassa: ensimmäisinä viikkoina kärvistelen epävarmuudessa ja haluan todella kovasti pärjätä ja osata ja tehdä kovasti. Sen jälkeen asiat muuttuvat vain haasteiksi. Yritän lohduttaa itseäni tuolla tiedolla, mutta samalla tavalla kuin aikakysymys, en vain saa otetta siitä, että tämä on luonnollinen reaktio itselleni uudessa työpaikassa. Tunnen huonoa omaatuntoa ja ahdistusta, jos en heti ymmärrä jotakin. Tarvin jonkun näyttämään, että tällä ohjelmalla ja tästä tiedostopolusta, mutten osaa sanoa kysymystäni sillä tavalla, että se ymmärrettäisiin. Haparoin puolipimeässä ja arvailen. Mietin koko ajan, että mitä ikinä tuleekaan, se on tullakseen, ja silti tarvitsisin paperipussia. Tuon harvoin työajatuksia kotiin (niille ei pysty tekemään kotona mitään), mutta tässä sitä ollaan.
En ole varma, astuinko tässä niin vaativaan paikkaan että raja tuli vastaan.
Sain oman alan työpaikan fiksussa pienessä yrityksessä. Se tuli aika puskista ja siihen liittyy paljon paineita. Kyllästyn helposti työhön jota teen, ja tässä työssä oppiminen ja uusien asioiden tekeminen ei lopu ihan heti - itse asiassa, se tulee jatkumaan varmaan ainakin pari vuotta. Olen siitä kiitollinen, mutta samalla se saa minut piiskaamaan kohtuuttomasti itseäni. Dilemman ytimessä on tarve pärjätä heti, siitä huolimatta, että olen saanut aikaa opetella työtäni rauhassa ja pikkuhiljaa vaativampaan siirtyen. Työnantajani tietää, että aihealue on valtava eikä sitä mitenkään voi saada pureskeltua valmiiksi kahdessa viikossa, hyvä jos kahdessa kuukaudessakaan. Tiedän tämän, mutten tiedosta. Työhaastattelun varmuus suli kuin voi hellalla, paketteineen päivineen. Ja näin käy jokaisessa työpaikassa: ensimmäisinä viikkoina kärvistelen epävarmuudessa ja haluan todella kovasti pärjätä ja osata ja tehdä kovasti. Sen jälkeen asiat muuttuvat vain haasteiksi. Yritän lohduttaa itseäni tuolla tiedolla, mutta samalla tavalla kuin aikakysymys, en vain saa otetta siitä, että tämä on luonnollinen reaktio itselleni uudessa työpaikassa. Tunnen huonoa omaatuntoa ja ahdistusta, jos en heti ymmärrä jotakin. Tarvin jonkun näyttämään, että tällä ohjelmalla ja tästä tiedostopolusta, mutten osaa sanoa kysymystäni sillä tavalla, että se ymmärrettäisiin. Haparoin puolipimeässä ja arvailen. Mietin koko ajan, että mitä ikinä tuleekaan, se on tullakseen, ja silti tarvitsisin paperipussia. Tuon harvoin työajatuksia kotiin (niille ei pysty tekemään kotona mitään), mutta tässä sitä ollaan.
En ole varma, astuinko tässä niin vaativaan paikkaan että raja tuli vastaan.