Nyt kun on tämä kaksikymmentä loppupuolellaan, uskaltaudun tekemään vähän havainnointia koko vuosikymmeneltä.
Ensimmäinen havainto, ja ehdottomasti kovin pala niellä, oli tajunta siitä, etten olekaan uniikein lumihiutaleyksisarvinen loikkaamassa sateenkaaren ylitse. Niin siis että minuun pätevät samat elämän kovat lait, kuten työvoimatoimisto ja se, ettei pääsekään koulupaikkaan johon halusi. Minulle kävi juuri niin kuin kaikille muillekin tavisluusereille (terveisiä vain 19-vuotiaalle itselleni). Aivan kaikki ei olekaan ulottuvillani tuosta vain, ilman vaivannäköä.
Se kovan tosielämän bitch slap vielä kirvelemässä kasvoillani romahdin. Toinen havaintoni onkin, että ystävä tai äiti voi olla painonsa arvoinen kullassa, ehkä suorastaan timanteissa. Oma äitini oli se ainoa voima, jonka kovalla rakkaudella kasasin itseni ja raivasin tietäni eteenpäin. Hankalaahan kahdessakympissä on se, että kaikki ovat samassa jamassa eikä kukaan oikein osaa räpiköidä tietään eteenpäin. Silloin sitä kaipaa kokeneempaa ja itseään viisaampaa kaikentietävä teinikin. Se teini osaaa ehkä arvostaa asiaa sitten kun kolmas ja neljäs kohta ovat uponneet päähän.
Kolmantena havaintona, muutama vuosi sen bitch slapin jälkeen, tulee yhtäkkiä tajunta siitä, ettei tämä elämä nyt olekaan ihan kauhean vakavaa. Olisi niin kovin tärkeää muistaa synkeänäkin päivänä, että kyllä tämä tästä. Pitää vain nähdä vähän vaivaa. Toki sitä saa vääntää naama mutrulla ja hampaat irvessä jokaisen päivänsä, mutta silloin asettaa itsensä oletusarvoisesti pettymään - yleensä eniten itseensä.
Ja neljäntenä, elämä kantaa häntä, joka ei jää maahan makaamaan. Vaikka tänään tuntuukin vaikealta, on pakko koittaa avata itselleen uusi ovi - sitten kun sen läpi pääsee, on taas helpompaa.
Se kovan tosielämän bitch slap vielä kirvelemässä kasvoillani romahdin. Toinen havaintoni onkin, että ystävä tai äiti voi olla painonsa arvoinen kullassa, ehkä suorastaan timanteissa. Oma äitini oli se ainoa voima, jonka kovalla rakkaudella kasasin itseni ja raivasin tietäni eteenpäin. Hankalaahan kahdessakympissä on se, että kaikki ovat samassa jamassa eikä kukaan oikein osaa räpiköidä tietään eteenpäin. Silloin sitä kaipaa kokeneempaa ja itseään viisaampaa kaikentietävä teinikin. Se teini osaaa ehkä arvostaa asiaa sitten kun kolmas ja neljäs kohta ovat uponneet päähän.
Kolmantena havaintona, muutama vuosi sen bitch slapin jälkeen, tulee yhtäkkiä tajunta siitä, ettei tämä elämä nyt olekaan ihan kauhean vakavaa. Olisi niin kovin tärkeää muistaa synkeänäkin päivänä, että kyllä tämä tästä. Pitää vain nähdä vähän vaivaa. Toki sitä saa vääntää naama mutrulla ja hampaat irvessä jokaisen päivänsä, mutta silloin asettaa itsensä oletusarvoisesti pettymään - yleensä eniten itseensä.
Ja neljäntenä, elämä kantaa häntä, joka ei jää maahan makaamaan. Vaikka tänään tuntuukin vaikealta, on pakko koittaa avata itselleen uusi ovi - sitten kun sen läpi pääsee, on taas helpompaa.