Istuin koulussa. Ehkä elämäni viimeinen AMKtentti oli takana. Tunnelma oli hyvä, vähän helpottunut, vaikken vielä uskalla edes toivoa, että kurssin läpi pääsin. Avasin sähköpostini ja siellä odotti viesti koskien opinnäytetyöni käytännönosaa - töitä tuli vähän lisää. Järjellä ajateltuna viesti ei ollut mikään maailmaa mullistava, mutta minulta se vei täysin jalat alta. Tuntui kuin rintakehäni ympärillä olisi 10 000 kuminauhaa, ja joku olisi päättänyt soittaa niillä kitarasoolon. Tuijotin lasittuneilla silmillä näyttöä, puristin näppäimistöä ja taistelin raivonkyynelien kanssa. Päätin lähteä kotiin, en sortuisi vieraiden ihmisten nähden.
Matkalla kotiin huomasin, miten kaikki lihakseni jännittyivät. Kävelin koko ajan nopeampaa ja nopeampaa. Harkitsin repiväni korkokengät jalasta ja heittäväni käsilaukun ojaan. Kaikki minussa kiinni olevat asiat painoivat niin paljon ja tarvitsin jokaisen energiamurun taitellakseni itseni taas valon puolelle. Purin huultani verenmaku suussa koko matkan, mutta selvisin kotiin. Revin raivoissani 'asialliset' vaatteeni pois päältä ja korvasin ne nukkaisilla, hikisillä trikoilla. Kävelin pihalle ja aloin vain juosta.
Hirviö sisälläni heräsi jo ensimmäisellä askeleella. Vihasin kaikkea ja kaikkia! Vihasin opinnäytetyötä, koulua ja kaikkia turhanpäiväisiä itsekeskeisiä ihmisiä siellä. Vihasin saamatonta vätystelevää itseäni. Vihasin typeriä vanhempiani, liian täydellisiä ystäviäni ja pelkurimiehiä. Vihasin veltostunutta kroppaani, vyötäröläskejäni ja keuhkoissa räyhäävää flunssanjäännettä. Vihasin sieluani, joka oikuttelee ja katoaa heti kun olen sitä huomioimatta. Vihasin, jopa jokaista muuta lenkkeilijää, joka uskalsi juosta minua kovempaa. Sisälläni velloi niin paljon stressiä ja pahaa oloa, että koko maailma olisi saanut palaa. Ajattelin itse tuikanneeni sen tuleen ja juoksevani pois rikospaikalta.
Viimein joku sisälläni kuiskasi: "Olet sinä vielä täällä."
En löytänyt valoon, mutta muistin, että minä päätän pääsenkö sinne vielä takaisin. Tämä on vain tällainen epätoivon ja voipumuksen pari viikkoa. Kärsin nyt, mutta muistan, että sitä kestää vain pienen hetken. Lopulta taistelen itseni takaisin sieluhetkiin. Pystyn siihen, koska olen tehnyt sen ennenkin - pian teen sen vain insinöörinä.
Mietin usein, milloin elämänmuutos kasvaa kokonaiseksi elämäksi. Tänään itse vastasin tähän kysymykseen. Jos minulla on paha olla, en enää ajattele auttaisiko liikunta tai terveellinen ruoka tai muuten itsestään huolehtiminen ahdinkoon. En patista itseäni parempaan. Nykyään vain olen ja teen. Ymmärsin juoksulenkin viimeisillä metreillä, että tätä se elämä on. Tein elämänmuutoksen vuosi sitten. Nyt vain elän sen.